KAHVILLA

Tapasin kahvilla muusikko ja laulunkirjoittaja Kyösti Salokorven. Kössi on tunnettu tekijä monen hitin takaa ja vaikuttanut muusikkona esimerkiksi Scandinavian Music Groupissa ja Atlético Kumpulassa. Puhuimme siitä, miten some on varastanut huomion musiikilta. Jaksavatko ihmiset kuunnella enää edes yhtä biisiä kokonaan, saati sitten albumeja? ”Kössi” nosti TikTokin hektisyyden esimerkkinä keskittymiskyvyn rapautumisesta. Myönnettäköön, että itselleni TikTok – tuo nuorison ja poliitikkojen suosima palvelu – on hyvin vieras. Mielenkiintoni ei riittänyt applikaation lataamista pidemmälle. Tuntui suorastaan absurdilta, että tätäkö ihmiset nyt kaipaavat: välähdyksiä ja ajatuksenpätkiä vailla kontekstia?

TikTok on kuitenkin merkittävä tekijä myös musiikinjulkaisualustana tai ainakin sen tiedottamisessa. Se huomattiin viimeistään, kun Universal ei päässyt sopuun TikTokin kanssa ja veti artistiensa musiikin sieltä pois. Paniikki oli melkoinen. Itseäni alkoi hieman huolestuttaa, että mikä on musiikin merkitys, jos sen (ainoa) tarkoitus on koukuttaa kuulija 10–20 sekunnissa? Mikä on musiikin tila meidän kulttuurissamme, jos se on alistettu somevirralle? Tuo funktiohan ei voi olla vaikuttamatta myös biisin rakenteeseen ja luomisprosessiin.

Salokorpi on perehtynyt asiaan laajemmin, sillä hän on kirjoittanut somekulttuurista kirjan: Elä, naura, tuota voittoa osakkeenomistajille (Vastapaino 2021). Erittäin kiinnostavia huomioita tämän päivän viestinnästä. Kirjassaan Salokorpi puhuu someilmiöistä, kuten meemeistä ja ihmisten nostalgiakaipuusta. Kaikki ne nivoutuvat yhteen ja piirtävät aika lohduttoman kuvan nykymeiningistä. Tätä pikaruokakulttuuria Salokorpi kritisoi yhtyeensä Folkhemin sanoituksissa. Mutta itse biisi on nykyviestinnässä kuitenkin niin hidas väline, ettei sillä voi julistaa asioita välittömästi keskusteluun osallistuen. ”Biisin logiikka on hyvin erilainen kuin meemin”, sanoo Salokorpi.

Siinä missä biisit olivat tärkeä vastakulttuurin keino yhteiskuntakriittiseen keskusteluun joskus menneinä vuosikymmeninä ja niillä rakennettiin menestyksekkäästi jopa vallankumouksia, se on nykyään hidas tapa osallistua keskusteluun. Meemit kommentoivat ajankohtaisia ilmiöitä, mutta pystyvät tekemään sen välittömästi.

Ovatko TikTokin meemit tämän päivän singlejä? Kärjistäen voisi sanoa näin, sillä TikTokin puoliminuuttiset biisinpätkät ja videot ovat ottaneet keskustelussa saman roolin. Ainakin yhteiskuntakriittisessä mielessä ne ovat myös nakertaneet biisien painoarvoa. Harva biisintekijä ehtii lähes reaaliajassa tykittää omaa gospeliansa suoratoistopalveluihin. TikTokissa ihmiset tavoittaa välittömästi – ainakin ne, ketkä siellä ovat.

Meemit ovat hauskoja, mutta varsinaista keskustelua ne eivät oivaltavimmillaankaan kuitenkaan luo. Sama ilmiö on TikTokin musiikkipätkissä.

Salokorven kirjan ydin on nähdä meemikulttuuri osana suurta kuvaa. Hän sitoo meemit ja somen osaksi kapitalistista vinoumaa, jossa kaikki on valjastettu vain markkinoiden polttoaineeksi. Riippuvuutta aiheuttava some on tämän päivän leipää ja sirkushuveja kansalle. (Pelottava ajatus, joka saa haikalemaan vanhoja hyviä aikoja.)

Se on myös suuryritysten suoranainen toimintaperiaate. Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin, kuinka ”puolet maailman kymmenestä arvokkaimmasta yhtiöstä perustaa liikeideansa siihen, että digitaalinen riippuvuutemme syvenisi” (14.3.2024). Tästä pitäisi huolestua jo laajemmaltikin, ennen kuin dystopia digitaalisia ärsykkeitä suoraan aivoihin kytketyistä laitteista narkkaavista kansalaisista on totta.

Tuleepa mieleeni myös Ylen entisen toimitusjohtajan, Mikael Jungnerin, takavuosien letkautus. Hän kuvaili kirjaa ”yllättävän kömpelöksi käyttöliittymäksi”. Jungnerin mielestä kirjat ovat liian pitkiä.

Hiljattain eräs kaverini totesi, kuinka ei pysty keskittymään lukiessaan enää pitkiin lukuihin. Puhuimme kirjoittamastani kirjasta, jonka lyhyet luvut olivat hänen mielestään hyvä kimmoke saada kirja luettua. Aikakauden henki muuttaa väistämättä myös kirjan ideaa.

Jäin miettimään tätä ja muistelin viime aikoina lukemiani kirjoja, joissa on ammattini takia paljon musiikkialan tietokirjoja. Tottahan se on, että niissä luvut tuppaavat olemaan napakoita, tekstikin joskus viihteellistä höttöä, eikä niissä sukelleta tarinaan niin kuin romaaneissa. Muistelin myös lapsuuttani, kuinka juuri se syväsukeltaminen teki lukemisesta niin erityisen kiehtovaa. Sitä kautta pääsi transsinkaltaiseen tilaan, jolloin ulkomaailma katosi eikä mikään häirinnyt. Nykyään tuo transsin saavuttaminen on itsellenikin hyvin harvinaista. Välillä tuntuu, että kaikenlainen uppoutuminen on yhä vaikeampaa, kun YouTube-video alkaa kyllästyttää jo 30 sekunnin kohdalla, tai kun lehtijutusta saa luettua ingressin ja ensimmäisen kappaleen.

Entä mikä on musiikkivideon tulevaisuus? Ennen tuo niin kovin lyhyeltä tuntunut formaatti, onkin muuttunut pitkäksi. Michael Jacksonin Thriller edustaa tässä joukossa jo lyhytelokuvaa, jonka katsominen vaatii oman orientoitumisensa.

Kyösti Salokorven kuva: Tommi E. Virtanen
Tommi E. Virtasen kuva: Veikko Somerpuro